Attila József: Kastehippu

Tänään mä luin runoja. Nykyään teen sitä ihan liian harvoin, vaikka joskus se oli mulle melkein itsestäänselvä tapa olla maailmassa. Mä kasvoin Unkarissa, ja niin kuin aika moni siellä kasvanut, kannan mukanani Attila Józsefia jossain syvällä, sellaisessa paikassa mihin ei yleensä arjessa kosketa. Törmäsin tänään yhteen hänen runoonsa, jota olin aina pitänyt vähän lastenrunona. Sellaisena, joka opeteltiin koulussa, lausuttiin ehkä vähän väsyneesti, eikä sitä sen enempää ajateltu. Muistan että en silloin ymmärtänyt sitä. Tai rehellisemmin: en edes yrittänyt. Mutta tänään se osui. En tiedä johtuuko se siitä, että olen vanhempi, viisaampi, vai vain tarpeeksi väsynyt ymmärtämään, mutta yhtäkkiä runo ei ollutkaan pieni. Se oli valtava. Ja ehkä juuri siksi halusin kääntää sen suomeksi ja kirjoittaa siitä, mitä se minussa avasi. Ei välttämättä sitä, mitä runoilija “tarkoitti”, koska en usko että runouden arvo on pelkästään siinä, mitä runoilija tietoisesti päättää sanoa. Ehkä runoilija on enemmänkin prisma: hänen lävitseen kulkee ihmisten laimennettu ilo, yksinkertainen elämä, pelko, kaipuu ja se arkinen kipu, jota ei yleensä saada sanotuksi. Ja jossain siinä läpikulussa se kaikki kiteytyy hetkeksi kirkkaaksi. Toivon todella, että mun lapset eivät koskaan joudu ymmärtämään tätä runoa sillä samalla alkuvoimaisella voimalla, jolla se tänään minuun iski. Se toi mieleen setäni, joka kuoli hiljattain, ja kaikki ne asiat, joita en sanonut silloin kun vielä olisi voinut.

Attila József: Kastehippu

Kyykyssä keinuu

vadelmanvarsi, lämmin käsi;

pussikas, rasvainen paperi uinuu

sen käsivarrella lepääpi.

Pehmeä maisema, ilta on helmi,

punottu lehvä ja tiheä.

Vuorten huuru ja lauluni

kummuilla värisee.

No, minä uskollisesti tein työtä

kuin niitty, joka hyrisee.

Voi, kun taivas näyttää kevyeltä;

työpaja taas jo pimenee.

Olen väsynyt ja tohelo,

tai ehkä kiltti vain,

ja vavisen kuin ruoho

ja kuin tähdet taivaan.

elokuu 1929

József Attilan “Kastehippu” näyttää ensi silmäyksellä pieneltä ja lempeältä luontorunolta. Siinä on vadelmanvarsi, iltamaisema, vuorten huuru, kummut, työpaja, ruoho ja tähdet. Eli paperilla kaikki näyttää aika viattomalta. Melkein sellaiselta, että tämän voisi ohittaa koulukirjassa ja ajatella, että no niin, luontoa ja tunnelmaa, seuraava.

Mutta tämän hiljaisen pinnan alla on melkein sietämätön syvyys. Runo antaa äänen olotilalle, jota on vaikea nimetä: väsymykselle, hyvyydelle, haavoittuvuudelle ja sille oudolle armolle, että maailma pitää meitä sylissään, vaikka sama maailma osaa myös satuttaa.

Ensimmäinen kuva sisältää jo tämän ristiriidan:

Kyykyssä keinuu

vadelmanvarsi, lämmin käsi;

pussikas, rasvainen paperi uinuu

sen käsivarrella lepääpi.

Vadelmanvarsi muuttuu melkein ihmiseksi. Se keinuu, sillä on lämmin käsi tai käsivarsi, ja sen varrella lepää paperi. Kuva on vaatimaton, jopa vähän arkisen huvittava: rasvainen, pussikas paperinpala on tarttunut kasviin.

Siis roska pensaassa!

Mutta verbit “uinuu” ja “lepääpi” muuttavat kaiken. Paperi ei olekaan pelkkää roskaa. Se nukkuu. Se saa levätä. Sitä pidellään.

Vadelmanvarren voi lukea koko maailman kuvaksi. Se on hedelmällinen, makea, lämmin, kykenevä ruokkimaan ja suojaamaan. Paperi taas alkaa näyttää runoilijan kuvalta: pois heitetyltä, tahriintuneelta, ehkä käytetyltä ja kuluneelta, mutta silti mahdollisesti täynnä merkitystä. Paperiin voi kirjoittaa muistoja, tunnustuksia, runoja, kokonaisen elämän. Mutta runo ei kerro, mitä paperissa lukee, tai lukeeko siinä mitään. Tämä hiljaisuus on tärkeä. Maailman ei tarvitse lukea paperia voidakseen pitää sitä. Paperi saa levätä ennen kuin sitä tulkitaan.

Silti tämä ensimmäinen hellyys ei ole viaton. Vadelmanvarressa on piikkejä. Sama kasvi, joka kantaa makeita marjoja ja tarjoaa lämpimän käsivarren, voi myös raapia, takertua ja repiä. Paperi piikkejä vasten on äärimmäisen hauras kuva. Jo runon ensimmäinen säkeistö sisältää yhden sen keskeisistä totuuksista: maailma on hellä, mutta se ei ole turvallinen. Se pitää kiinni ja haavoittaa samalla kertaa.

Toinen säkeistö laajentaa tämän ensimmäisen kuvan kokonaiseksi maisemaksi:

Pehmeä maisema, ilta on helmi,

punottu lehvä ja tiheä.

Vuorten huuru ja lauluni

kummuilla värisee.

Ympäristö on pehmeä, kallisarvoinen ja täysi. Maisema on pehmeä, ilta on helmi, lehvä on punottu ja tiheä. Ensin tämä tuntuu lohdulliselta. Runoilijaa ympäröivä maailma on lempeä, sulkeva, melkein äidillinen. Mutta juuri ne sanat, jotka luovat pehmeyttä, vihjaavat myös vankeuteen.

“Punottu” ei ole vain kaunis sana. Se tarkoittaa myös sidottua, kiedottua, yhteen punottua. “Tiheä” taas tarkoittaa, ettei väliin jää paljon tilaa. Lehvä ei ole pelkästään suoja. Se on myös verkko. Katto. Sulkeuma.

Ja “ilta on helmi” on sekin kaksiteräinen kuva. Helmi on kaunis, arvokas ja hohtava, mutta helmi syntyy suljetussa kuoressa, paineessa ja piilossa. Kauneus ei tässä ole avointa vapautta. Se on sulkeutunutta kauneutta, paineen sisällä syntynyttä valoa.

Siksi säkeistön lopun värinä on ratkaisevaa:

Vuorten huuru ja lauluni kummuilla värisee.

Vuorten huuru värisee kummuilla, ja runoilijan laulu värisee sen mukana. Laulu ei seiso maiseman ulkopuolella ja kuvaile sitä rauhallisesti, vähän niin kuin joku turvallinen ulkopuolinen tarkkailija. Se on saman värisevän sulkeuman sisällä. Se kuuluu huurun, kumpujen, illan ja punotun lehvän maailmaan, mutta se myös vapisee niitä vasten. Maailma ottaa laulun vastaan, mutta ympäröi sen kokonaan.

Tämä tuntuu vielä vahvemmalta, jos József Attilaa on lukenut vähän enemmän. Hänen runoissaan palaavat usein sulkeuman, vankilan, tähtien, järjestyksen ja kosmisen rakenteen kuvat. “Kastehipussa” vankila ei ole rautaa. Se on tehty hellyydestä: lämpimästä käsivarresta, helmi-illasta, punotusta lehvästä, huurusta, kummuista ja tähdistä. Juuri siksi runo sattuu. Lohdutus ja vankeus eivät ole siinä vastakohtia. Ne ovat samaan systeemiin kytkettyjä asioita.

Kolmas säkeistö tuo mukaan työn:

No, minä uskollisesti tein työtä

kuin niitty, joka hyrisee.

Voi, kun taivas näyttää kevyeltä;

työpaja taas jo pimenee.

Puhuja on tehnyt työnsä uskollisesti, kuin hyrisevä niitty. Tässä ei ole sankarillista ylpeyttä. Hän ei korosta itseään. Hän ei sano, että katsokaa nyt, minä kannoin kaiken ja tein kaiken oikein. Hän on vain tehnyt työnsä. Hiljaa, uskollisesti, melkein luonnon tavalla. Niin kuin niitty hyrisee, koska niityn tehtävä on olla niitty.

Sitten tulee runon brutaali käänne. Nelikymppisenä se ei enää ole mikään tunnelmajuttu, vaan iskee suoraan luihin ja ytimiin:

Voi, kun taivas näyttää kevyeltä

Taivas ei näyttäydy juhlallisena uskonnollisena päämääränä, pasuunoineen ja marmoriportteineen. Se on kevyt. Yksinkertainen. Melkein kutsuva. Tässä kohtaa tajuan, että on olemassa sellainen elämäntilanne, jossa ihminen katsoo jo ylöspäin kaivaten. Kun ei enää halua lisää tiputuksia, hoitoja ja taistelua. Kun haluaisi vain levätä, vaikka sitten vadelmanvarren piikkien keskellä…

Tämä säe tuntuu melkein aavistukselta, varsinkin kun tietää, miten nuorena József Attila kuoli. Silloin säe avautuu kuolemaa kohti.

Seuraava säe taas vetää vastakohdan maalliseen olemiseen:

työpaja taas jo pimenee.

Työpaja on työn, velvollisuuden, tekemisen ja hyödyllisyyden paikka. Nyt se on pimeä. Päivän työ on päättynyt. Yksinkertaisessa inhimillisessä rytmissä työn jälkeen tulee ilta, illan jälkeen lepo, maallisen työn jälkeen ehkä taivas. Säe antaa tunteen tavallisesta järjestyksestä: ihminen tekee työtä, väsyy, työpaja pimenee, ja jokin työn toisella puolella odottaa.

Mutta koska runo on jo tehnyt maailmasta yhtä aikaa hellän ja sulkevan, taivaan keveys saa kaksinkertaisen merkityksen. Se on armollinen, mutta myös vaarallinen. Se voi olla vapautus pimeästä työpajasta, piikkisestä vadelmanvarresta, punotusta lehvästöstä ja helmenkaltaisesti suljetusta illasta. Taivas on kevyt, koska maailma, vaikka se olisi kuinka kaunis, painaa.

Viimeinen säkeistö kääntää koko maiseman sisäänpäin:

Olen väsynyt ja tohelo,

tai ehkä kiltti vain,

ja vavisen kuin ruoho

ja kuin tähdet taivaan.

Puhuja ei ole varma, miten hänen pitäisi ymmärtää itseään. Väsynyt ja yksinkertainen? Vai ehkä vain hyvä? Tämä epävarmuus on sydäntä särkevää. Hän ei uskalla edes varmasti ottaa hyvyyttä omakseen. Hyvyys ilmestyy jonakin pienenä, puolustuskyvyttömänä, melkein anteeksipyytävänä.

Ehkä se on vain väsymystä.

Ehkä se näyttää ulospäin tyhmyydeltä.

Ehkä hyvänä oleminen tarkoittaa tässä sitä, että antaa periksi.

Viimeinen kuva liittää yhteen kaikkein matalimman ja kaikkein korkeimman:

ja vavisen kuin ruohoja kuin tähdet taivaan.

Ruoho on pientä, maallista, helposti tallautuvaa. Tähdet taas ovat kaukaisia, kosmisia, näennäisesti ikuisia. Silti molemmat vapisevat. Runoilija kuuluu molempiin maailmoihin: alhaiseen ja korkeaan, maalliseen ja taivaalliseen, hauraaseen ja kosmiseen. Mutta edes tähdet eivät välttämättä merkitse vapautta. József Attilan runoudessa tähdet voivat olla myös kylmän järjestyksen, etäisyyden ja sulkeuman kuvia. Siksi lopun vapina ei ratkaise runoa rauhaan. Se levittää haavoittuvuuden ruohosta aina tähtiin asti.

Runon nerous on siinä, miten hiljaa se tekee kaiken tämän. Se ei selitä kärsimystä. Se ei julista metafyysistä epätoivoa. Se antaa meille rasvaisen paperin vadelmanvarrella, helmi-illan, punotun lehvän, värisevän huurun, pimenevän työpajan, kevyen taivaan, ruohon ja tähdet. Kuvat näyttävät pieniltä, mutta ne tiivistävät kokonaisen olemassaolon tilan.

Runoilija näyttäytyy jonakin pois heitettynä mutta merkityksellisenä, pideltynä mutta vaarassa olevana, väsyneenä mutta ehkä hyvänä. Maailma näyttäytyy makeana ja lämpimänä, mutta piikkisenä; pehmeänä ja kallisarvoisena, mutta sulkevana. Taivas näyttäytyy armona, mutta myös vapautuksena kauniista vankilasta. Runo ei siis ole pelkkä luontokuva, työnjälkeinen iltakuva tai pieni tunnelmaruno. Se kertoo elossa olemisen sietämättömästä hellyydestä maailmassa, joka pitää sylissä ja haavoittaa samalla kädellä.

Ehkä siksi “Kastehippu” voi saada ihmisen itkemään ilman, että heti osaa sanoa miksi. Se koskettaa tunnetta, joka on tavallisen kielen alapuolella: tunnetta siitä, että on tehnyt parhaansa, on väsynyt ja puolustuskyvytön, haluaisi olla hyvä, ja on saman maailman sylissä, joka samalla satuttaa.

Kuten ensimmäisen säkeistön paperi, itse runokin tuntuu pieneltä, elämän tahraamalta ja vaatimattomalta. Silti se sisältää enemmän kuin sanoo... En tiedä, mikä tällaiselle tekstille olisi hyvä lopetus. Ehkä ei mikään erityisen hyvä. Mä mietin usein tällaisia asioita pitkään, vähän liian pitkäänkin, ja yleensä ne jäävät vain pyörimään jonnekin pään ja kahvikupin väliin. Tällä kertaa päätin kirjoittaa sen ulos. Siinä se nyt on. Tehkää sillä mitä teette.